Voiko Jumalaa seurata niin, että usko on vain sivuseikka elämässä?
Juttelen usein ihmisten kanssa, joiden usko on kuollutta. Yleinen vastaus, minkä kuulen heidän huuliltansa, kun he kuvailevat omaa hengellistä tilaansa, menee jotakuinkin näin: ”Minä uskon Jumalaan, mutta usko on minulle hyvin henkilökohtainen juttu ja saattaa olla, että usko ei välttämättä edes näy minun elämässäni”.
Suurimman osan elämästäni minulla itselläni on ollut jonkinlainen usko Jumalaan. Jo ennen kuin elämässäni tapahtui radikaali muutos, rukoilin ja luin Raamattua tuskan huuto sydämessä, kun ongelmani oli niin valtavia, että olin miltein epätoivosta räjähtämäisilläni. Jos minulta tuolloin kysyttiin ”uskotko sinä Jumalaan?”, vastasin minäkin usein juuri tuolla tavalla.
Mitä nuo lauseet sitten tarkoittavat? Kun keskustelussa joku ihminen vastaa uskonsa tilasta jotain tuhon tapaan, olen minä usein tiennyt tuon jo ennalta. Kuinka? Minuun ei lataudu mitään Jumalalta saatua maagista voimaa, jolla voisin nähdä ihmisten ajatukset ikäänkuin röntgenkatseella. Asia on hyvin yksinkertainen, ja voin selvittää sen sinulle. Koita joskus keskustellessasi jonkun ihmisen kanssa poksauttaa ilmaan tuo monen mielestä niin ahdistustaluova kysymys: ”Uskotko sinä Jeesukseen?”. Silloin sinulle avautuu jotakin, jonka voisi miltein ilmaista tieteelliseksi tosiasiaksi; kysyessäsi tuon kysymyksen, sinä voit viestin vastaanottajan reaktioista nähdä, mitä hän tulee sanomaa.
Jos ihminen vastaa tähän kysymykseen jotenkin kyseiseen ”Minä uskon Jumalaan, mutta usko on minulle hyvin henkilökohtainen juttu ja saattaa ollaa, että usko ei välttämättä edes näy minun elämässäni” -tapaan, niin usein hän on hyvin vaivaantunut ja hänen kasvonsa heijastavat ja silmänsä heijastavat häpeää. Miksi? Koska tämä ihminen tietää totuuden: Hän tietää, että uskon tulisi näkyä hänen elämäntavassaan. Hän tietää myös sen, että usko ei ole mikään henkilökohtainen juttu, vaan sen tulisi vaikuttaa ihmisen henkilökohtaisesta elämästä ulospäin, ja tämä hävettää kyseistä ihmistä. Room. 1:18 sanoo: ”Ihminen joka ajattelee näin, tietää totuuden, mutta hän pitää tuota totuutta vääryyden vallassa.” Toisin sanoen Jumala on kyllä ilmaissut itsensä, mutta kyseinen ihminen ei kunnioita Jumalaa Jumalana. Jumala on aloittanut työn tuon ihmisen kohdalla, mutta ihminen itse tukahduttaa Jumalan työn omassa elämässään.
Vielä joitakin vuosia sitten minä vaelsin kahdella tiellä. Muistan elävästi, kuinka mieleeni oli tuolloin aivan kuin scannattu tälläinen teksti: ” Ihmiset, jotka ottavat uskon radikaalisti, elävät ahdistavaa ja pientä elämää. He ovat tylsiä, ja heidän mieleensä ei mahdu mitään muuta, kuin seurakunta”. Minä kerron sinulle nyt suoraan: Ihminen ei voi kulkea kahtatietä ja silti päästä sisälle paratiisiin! Ihminen voi kyllä lähteä kulkemaan kahta tietä, mutta ellei hän tee parannusta, hän siirtyy kulkemaan leveää polkua, joka päättyy helvettiin. Jos ihminen ilmaisee uskonsa edellä mainitulla tavalla, voiko hänen uskonsa Jumalaa kohtaan olla aitoa? Uskon hyvinkin, että voi, mutta en usko Jumalan olevan enää hänen elämänsä tärkein asia, eikä hän elä sillä paikalla, millä Jumala haluaisi hänen olevan. Hän on siksi pahasti siirtymässä pois Jumalan viitoittamalta tieltä.
Minä yritin vuosia pitää kiinni sekä Jumalasta että maailmasta, koska halusin päästä taivaasen, mutta halusin pitää myös hauskaa ”jumalattomasti”. Onnistuin joitakin vuosia elämään kyseisellä tavalla, mutta olin myös hyvin ahdistunut siitä, kuinka elin, eikä elämälläni ollut enää selvää selkärankaa. Siksi lopulta päädyin ratkaisuun. Tuo ratkaisu ei ollut se, että olisin kääntynyt Jumalan puoleen ja tehnyt parannusta, vaan luovuin kokonaan Jumalasta. Halusin luopumalla saada rauhan elämääni.
Muistan elävästi, kun ensimmäistä kertaa kielsin Jumalan. Kuljin myöhäisenä kesäiltana kohti erästä rock-festivaalialuetta. Keskellä rentoa rokkikansaa törmäsin noihin uskonnollisiin ”hihhuleihin”. He näyttivät siltä kuin heidät olisi kaapattu kirkoistaan ja vastoin heidän tahtoaan pudotettu jostakin helikopterista keskelle tuota synninpesää. Nuo Jumalan sankarit näyttivät todella järkyttyneen näköisiltä. Ehkäpä he olivat uskovaisia, jotka olivat eläneet koko elämänsä jossakin eristyssellissä, poissa pahasta maailmasta. Mielessäni kävi ajatus siitä, kuinka heidän pastorinsa oli varmaan painostanut heidät kadulle - ainakin siltä he näyttivät. Kuljin heidän ohitseen, mutta pysähdyin ja jäin kiusallanikin juttelemaan heidän kanssaan. Kun he kysyivät minulta uskoni tilaa, vastasin heille: ”Minä en kumarra ketään, joka saa miehen polvilleen”. Vastaukseni oli vähän liioteltu, mutta samaan aikaan huomasin, että uskoni tila oli alkanut oikeasti muuttumaan.
Minä sanoin ”en kumarra ketään, joka saa miehen polvilleen”. Ironista on, kuinka en silti tajunnut sitä, että vaikka minä en kumartanut Jumalaa, kumarsin minä silti muita asioita, kuten alkoholia, joka sai minut polvilleni kirjaimellisesti.
Melko yleinen ajatus on se, että ihminen luulee pystyvänsä elämään täysin neutraalisti, antamatta minkään hallita heidän elämäänsä: ”Minä en palvele mitään Luojaan, olen siis täysin vapaa tekemään, mitä minua huvittaa”. Tämä ajatus ei kuitenkaan voi pitää paikkansa, koska ihmisellä on aina kaipaus Jumalan läheisyyteen, vaikka hän ei sitä tiedostaisikaan. Jos Jumala ei ole elämämme ykkösasia, täytämme aina Jumalan paikan sillä, mikä on meille tärkeintä tai mistä olemme eniten kiinnostuneita. Jumalan paikan voi esimerkiksi viedä perhe, ystävät, päihteet, työ, raha, seksuaalinen tyydytys ja niiin edelleen. Se asia, johon sinä eniten panostat elämässäsi, määrittää sinun maanpäällisen vaelluksesi.
