Onko muuten jännä juttu? Saadaan elää yhdessä maailman kehittyneimmässä hyvinvointivaltiossa ja nauttia ehkä maailman parhaasta koulutusjärjestelmästä ja sen suomista eduista. Kenenkään perhe- tai taloudelliset taustatekijät eivät periaatteessa voi estää kenenkään urasuunnitelmia tai tavoitteita. Maassamme vallitsee tasa-arvo ja saadaan elää turvallisessa ympäristössä, vaikka se on viimeaikoina saanutkin jonkin verran kolhuja. Työttömille on toimeentulotukea ja opiskelijoille opintotukea. Ei ehkä paljon, mutta harvinaista se kuitenkin on tässä maailmassa. Terveyshuolto on suorastaan loistavaa ja ihmisistä pidetään huoli yhteiskunnan taholta. Monet tärkeät palvelut ovat ilmaisia tai todella halpoja. Sodista ei ole tietoakaan ja elämä on leppoisaa arkea viikosta toiseen. Luulisi siis, että suomalaisille kuuluu varsin hyvää ja monilla tuntuisi olevan hyvä olla ja elää hienoa elämää. Kuitenkin vuoden 2008 WHO:n tilastojen mukaan Suomessa tapahtuu lukumäärään nähden toiseksi eniten itsemurhia 15-24-vuotiaiden tyttöjen keskuudessa koko maailmassa. 15-24-vuotiaat pojat taas ovat omalla samaisella listallaan taas viidensiä ja voitko kuvitella että itsemurha on suomalaisten 20-34-vuotiaiden miesten "Number One" kuolinsyy kansanterveyslaitoksen (2004) mukaan. Suomi on muutenkin tunnettu korkeista itsemurhatilastoistaan. Masennus on tutulta nimeltään suomalainen "kansantauti", jota monet nuoret ja vanhemmat ovat päässeet maistamaan. Vanhukset ovat monesti yksinäisiä Suomessa ja monilla suomalaisilla on vaan paha olo. Perheväkivaltaa, alkoholismia ja paljon muuta ikävää sattuu salassa ja paljon.

On muuten tosi vaikeaa yhdistää näitä kahta "tilastoa", joiden luulisi korreloivan toisiansa aika paljon. Jos kerran ja kun muuten onkin Suomessa kaikki niin hyvin monessa eri suhteessa, niin miksi monen suomalaisen elämä on täyttä tuskaa ja kuolemaa? Luulisi suomalaisten olevan maailman onnellisimpia ihmisiä ja hyvin tyytyväisiä elämään. Todella onnellisia me kyllä tilastojen mukaan ollaankin, mutta joku kuitenkin tuntuu tökkivän. Eihän tämä minun kirjoitukseni perustu mihinkään aukottomiin faktoihin vaan on ihan yleistä pohdintaa. Kuitenkin tulen vaan aina ajatelleeksi, että 1+1 ei vaan tunnu olevan nyt 2. Joitakin tekijöitä ei vaan ole noussut esille. Itselleni kuitenkin nousee mieleen kaksi asiaa, joita on syytä pohtia.

Ollaanko me suomalaiset liian tottuneita kaikkeen hyvään? Me ollaan synnytty niin hyviin olosuhteisiin, että ne tuntuvat ihan normaalilta ja on helppo valittaa jos jokin ei toimi. Samalla kun me nostetaan suuri kohu ihan maamme hallituksemme ylintä johtoa myöten siitä, kuinka lähikaupasta e löytynytkään oikean makuista maitoa, 900 miljoonaa ihmistä kärsii nälkää ympäri maailmaa. Kun me valitamme maamme terveydenhuollon hitaudesta, maailmalla kuolee 5500 ihmistä HIV/AIDS tartuntaan päivittäin siis joka päivä. Muistan kun helsinkiläiset olivat kauhuissaan, kun vesi ei tullutkaan enää Päijänteestä vaan Vantaan joesta. Kukaan ei varmaan silloin muistanut, että noin miljardilla ihmisellä ei ole saatavilla edes juomakelpoista vettä tänä päivänä. Kun 2,5 miljardia elää ilman vessaa ja viemärijärjestelmiä niin suomalaisen kerran vetäessä vessan, kulutus on saman verran kuin kehitysmaassa elävä kuluttaa vettä ruokaan, juomaan, peseytymiseen ja siivoamiseen yhdessä päivässä. Joka viidennen ihmisen eläessä köyhyydessä, suomalaiset pistävät itsensä lakkoon koska irtisanomisraha ei riitä. Ja eihän länsimaalaista seurakuntaakaan voi unohtaa. Samalla kun me kinastellaan seurakunnassa, että värivalot ovat maailmallisia tai musiikki on liian kovalla, niin miljoonat ja miljoonat kristityt joutuvat kokoontumaan salassa peläten vainoja ja kostoa uskonsa tähden.

Tiedän, että kaikki asiat eivät ole verrattavissa. Varmasti monet ajattelevat, että tämä oli aivan turhaa kärjistämistä. Siinä olette aivan oikeassa. Halusin vaan herättää pientä pohdintaa. Eikö olisi aika unohtaa valittaminen ja kiittää siitä, mitä ollaan saatu? Me suomalaiset ollaan synnytty niin pumpulissa, että välillä hävettääkin, kun kuuntelee mitä maailmalla tapahtuu. Olisi varmaan kaikilla meillä aika herätä todellisuuteen ja katsoa vähän ympärille missä mennään. Meillä jos joillakin on varaa auttaa.

Toisaalta pakko myöntää, että ollaan me Suomikin aika "kehitysmaa". Ei vauraus, eikä terveys ole tuonut meille onnea, kun lukee näitä tilastoja masennuksesta ja itsemurhista. Kukaan ei välitä enää toisista ja toisen epäonni on vaan toisen menestys. Kuinka karmivaa onkin, että toisen avioerokin voi tuottaa toiselle onnea ja mielihyvää? Mikähän meihin on mennyt? Ketä nyt kiinnostaa auttaa enää muita, kunhan itsellä vaan menee hyvin. Harvoin enää löytää mielenlaatua, joka etsii aina toisen parasta. Ei sitä ole myös peilistäkään löytänyt. Joskus iltaisin kun menen nukkumaan, niin joudun vaan ikävästi toteamaan, että aikamoinen verenimijä ja välinpitämätön osasin tänäänkin taas olla. Jos elämälle haluaa etsiä tarkoitusta, niin varmaan toisten auttaminen on sitä. Ihan sama onko kyseessä kristitty vai ei. Tehdä jotain sellaista, millä on merkitystä. Ei ehkä itselleen, mutta muille. Aika "ilmaan ampuva" teksti, mutta toivottavasti joku sai jotain?

-Paavo