Luinpa tässä vähän aikaa sitten Päivi Lipposen blogia, jossa hän pyytää anteeksi liian nopeasta johtopäätöksestään, että Tampereen palon takana olisi ollut viharikos ja rasismia ulkomaalaisia kohtaan. Nyt tiedämmekin jo, että syytettynä onki juuri nämä ulkomaalaiset ja oikea motiivi ei olekaan viharikos, vaan aivan muu. Lipponen pyytää siis anteeksi hätäistä blogiaan ja sitä, jos loukkasi joitakin kommenteillaan. Minun mielestäni kyseessä oli hieno ja suoraselkäinen veto kerrankin poliitikolta pyytää anteeksi ja tunnustaa virheensä. Kuitenkin yli 200 blogin muuta kommentoijaa ajatteli eri tavalla. "En ikinä voisi pistää lapsiani luokallesi; itse olet Suomi rasisti" jne. Tässä on mielestäni aika surullinen esimerkki siitä, miten käsite anteeksiantaminen on unohdettu. Lipponen olisi varmaan päässyt helpommalla, jos ei olisi edes pyytänyt anteeksi. Kukaan ei olisi ehkä edes huomannut virhettä. Poliitikkoja ja muita julkkiksia aina muistutetaan siitä, mitä he ovat tehneet vuosikymmeniä sitten. Onko sillä oikeasti merkitystä enää?

Varmasti meillä kaikilla on jotain, mitä me kadumme tehneen. Kuitenkin ratkaiseva tekijä pitäisi olla tämän päivän asenne, eikä vuosien takaiset tapahtumat. Ja jos joku pyytää anteeksi, niin eikö se riitä. Ei luottamus voikaan palata heti ja sen takaisin ansaitseminen vie aikaa, mutta yksi virhe ei voi ikinä olla ratkaiseva tai ikuisen "luuserin" leiman antava teko. Ihmiset voivat muuttua ja ketään ei ole tarkoitettu jäämään omiin virheisiinsä. Siinä on mielestäni periaate jokaisen meidän elämään, sanoipa kuka mitä tahansa. Emmehän me halua kuunnella sellaista puhetta kenenkään suusta meitä kohtaan. Ja jos tuleekin, niin me voidaan hyvällä omallatunnolla sivuttaa sellaiset latistavat ja epärohkaisevat kommentit. "Palautetta pitää oppia ottaa vastaan, jos haluaa kasvaa, mutta ikuista tuomiota ei kannata edes kuunnella".

Anteeksiantaminen ja -pyytäminen ovat ehkä vähän vanhentuneita käsitteitä. Ei ole varmaan enää niin "muodikasta" pyytää anteeksi? Tunnustaminen ja anteeksipyytäminen ovat sinällään jo nöyrtymistä ja virheiden myöntämistä. Ei monella olekaan siihen niin paljon pokkaa enää. Viime aikoina olen itse alkanut nostaa hattua niille poliitikoille ja julkisessa asemassa oleville henkilöille, jotka tunnustavat virheensä, eivätkä kiistä sitä loppuun asti. Viimeinen skandaali Ruotsin hovissa olikin aikamoinen mylläkkä. Kohukirja "Den motvillige monarken - Vastahakoinen monarkki" saikin aikamoista huomioita aikaiseksi. Mutta kun kuningas ensimmäisen kerran tiedotti asiasta, niin "epäsuora" tunnustus oli aikamoinen voitto hoville. Medialla ei ollutkaan hyvää syytä enää kaivata kuninkaan menneisyyttä ja yrittää todistella kuninkaan kieltävää vastausta vastaan. Medialle ei jäänyt itse asiassa paljon mitään enää tehtävää. Ja viimeaikoina onkin puhuttu, että hovin suosio vain kasvoi koko kohun seurauksena.

Kuulin kerran mielenkiintoisen esimerkin siitä, mitä on todellinen ja ääripäähän viety anteeksiantaminen ja lähimmäisenrakkaus. Tilanne olisi seuraava. Pyydän ystävältäni autoa lainaa, koska omani on korjaamolla ja hän on vieläpä lomalla, eikä tarvitse autoaan. Mutta lopulta ystäväni kieltäytyisi antamasta autoa lainaan vedoten syihin kuten renkaiden kuluminen ja auton arvon heikkeneminen. Mutta ensi viikolla minä olenkin lähdössä lomalle ja oma autoni on jo kunnossa, mutta samainen ystäväni kolaroi eilen illalla ja pyytää nyt minulta autoani lainaksi. Todellinen rakkaus antaa ilomielin auton lainaksi ja eikä edes huomauta ystäväänsä siitä, että tämä ei antanut autoaan lainaksi viime viikolla samaisessa tilanteessa. Kukaan ei varmaan tähän meistä pysty, mutta ainakin tavoitetta nyt on.

Anteeksiantaminen on jotain, jolle ei voi asettaa tavoitteita tai rajoja. "Jos kykenet tähän tai saavutat tämän rajan, niin saat anteeksi". Joku voi kysyä ihan vilpittömästi: "Tarvitseeko minun antaa anteeksi jollekin, joka ei edes pyydä minulta anteeksi, kun hän on minua loukannut?" Minun mielestäni ehdottomasti, vaikka ei se helppoa ole. Anteeksiantaminen jollain tavalla vapauttaa ihmisen katkeruudesta, joka voi vaan pilata ihmisen luonteen todella pahasti. Uhri voi välinpitämättömästi sanoa: "Vasta kun hän pyytää anteeksi, niin minä annan". Todellinen anteeksiantaminen ei odota vastapuolen ansioita ja tekoja.

Room. 5:8-11

8.Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme.
9. Paljoa ennemmin me siis nyt, kun olemme vanhurskautetut hänen veressään, pelastumme hänen kauttansa vihasta.
10. Sillä jos me silloin, kun vielä olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta, paljoa ennemmin me pelastumme hänen elämänsä kautta nyt, kun olemme sovitetut;
11. emmekä ainoastaan sovitetut, vaan vieläpä on Jumala meidän kerskauksemme meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka kautta me nyt olemme sovituksen saaneet.

Tunnettu Roomalaiskirjeen Raamatunjakso muistuttaa meitä anteeksiannon luonteesta. Jeesuksen rakkaus tuli ilmi meitä kohtaan jo silloin, kun me olimme vielä Jumalan "vihollisia". Kristinuskoa on aina kuvattu yhdellä sanalla, nimittäin "anteeksianto". Kunpa sitä näkyisi enenevissä määrin yhteiskunnassamme ja seurakuntapiireissä.

-Paavo