Koska monet ystäväni kehottivat minua menemään katsomaan tällä hetkellä todella suosittua leffaa Inception, niin olihan se mentävä. Näin yhtä kokemusta rikkaampana voin sanoa, että olihan se hyvä leffa ja mahtava käsikirjoitus, sekä erittäin mielenkiintoinen idea. Kuitenkin leffa sai minut miettimän yhtä asiaa. Miksi nykyisin niin monet leffojen päähenkilöt ovat vähän niinkuin "pahiksii"? Tässäkin leffassa rakas päähenkilömme (Leonardo DiCaprio) oli aikamoinen varas, eikä ihan mikä tahansa varas. Itse muistan, että ennen kaikki päähenkilöt olivat niin "hyviksii", kuin vaan voi olla. Oli poliiseja, supersankareita, hobitteja, isiä ja äitejä. Voit vaan kuvitella. Nyt en enää tiedä kenen puolelle leffassa voi asettua. Ajattelet, että eihän tuo ole mikään nykyajan trendi. Noinhan on aina ollut elokuvan historiassa. Ehkä olet oikeassa? Itse olen kasvanut varmaan niin "kuplassa", kun kotona ei katsottu paljon K-15 elokuvia. Oli miten oli, mutta kysymys on kuitenkin sama. Pitääkö sankareiden olla aina "pahiksii" tai muuten vaan egosentrisiä (Iron Man)?

Ei saa ymmärtää väärin. En aio olla mikään "valistaja", joka on huolissaan lapsista, jotka saavat väärän käsityksen hyvyydestä katsoessaan leffoja. Siinäkin vanhemmat voivat kyllä olla oikeassa. En aio ottaa credittejä heiltäkään pois. Mietin vaan, että minkälainen pitäisi olla käsitys hyvästä ja pahasta? Kuka voi päättää siitä? Mikä on ylipäätänsä hyvää ja mikä pahaa ja millä perusteilla? Jonkinlainen käsitys meillä on pakko olla, mutta mitä jos se on niin erilainen eri ihmisillä? Onko olemassa monta oikeaa vastausta vai löytyykö yksi totuus? Jotain yhteistä ihmisillä on pakko olla, sillä onhan meillä yhteinen perustuslaki, oikeuslaitos ja ihmisoikeudet. Tuomas Akvinolainen (1225-1274), katolilainen teologi esitti kuuluisassa teoksessaan Summa theologiaessa "viisi tietä" todistuksena Jumalan olemassa olon puolesta. neljäs näistä "teistä" väittää suunnilleen seuraavaa: "Mistä arvot hyvyys, totuus tai jalous on peräisin? Mistä ne ovat lähtöisin? Täytyy olla olemassa jotain, joka on jo itsessään täysin hyvää, totta ja jaloa. Tuomaan mukaan sellainen on ainoastaan Jumala". Tämä "tie" tunnetaan ehkä paremmin nykyisin moraalisena argumenttina Jumalan olemassaolon puolesta. Käsitys hyvästä ja pahasta (eli moraali) tai toisin sanoen omatunto on peräisin Jumalalta, Tuomas väittää.

Kaikesta huolimatta on kuitenkin mielestäni selvää, että jollain tapaa ihmisen käsitys mikä on hyvää ja mikä pahaa voi muuttua elämän aikana? Tai jollekin toiselle jokin on oikein ja toiselle se taas on väärin. Voiko siis olla jotain, joka on jotenkin "absoluuttista"? Joku vastaisi, että "absoluuttisia" totuuksia on sen verran kuin on ihmisiä tai ensimmäiseen kysymykseen vastatessa että ihminen itse asiassa aina tietää, mikä on oikein ja mikä väärin. Kuitenkin itsekkäiden halujen takia ihminen on valmiina tekemään asioita, jotka ovat selvästi väärin tai muuten vaan tottunut tekemään asiat väärin metodein. Päällisin puolin olen aivan samaa mieltä. Kuitenkin joskus tulee tilanteita eteen, jolloin ei voi sanoa varmasti mikä on oikein ja mikä väärin? Onko oikein antaa "valkoinen valhe", jos sillä voi säästää paljon tuskaa toiselta? Tai "pyhittääkö tarkoitus keinot", jos haluaa auttaa toista? On välillä helppo vastata ei, mutta toisaalta en itse ole aina niin varma. Ehkä tässä tuleekin se elämän mielekkyys. Kaikki ei ole niin mustavalkoista, vaikka ei niin värikästäkään. Asioita pitää pohtia ja kelata, sekä totuutta etsiä. Jos sellaista edes on? Mutta mahdollisuus kannattaa sillekin antaa. Voi yllättyä!

-Paavo