Oletko koskaan miettinyt, luotatko elämässäsi riittävästi Jumalaan? Minä olen. Taipuvaisena suunnittelemaan asioita, jos nyt ei vuosia eteenpäin, niin aina jonkin matkaa kuitenkin, huomaan, että minun on vaikea vain antaa olla ja luottaa siihen, että Jumala hoitaa asiat. Pidän siitä, että lähitulevaisuus on selvä ja turvallinen, että raha-asiat ovat hoidossa ja niin edelleen. Kuitenkin haluaisin oppia luottamaan kaikessa Jumalaan, sillä vaikka uskonkin, että pyydettyäni Jumalan johdatusta elämääni Hän vaikuttaa päätöksiini ja valintoihini myös ilman tulikirjaimia taivaalla, pelkään aina välillä, että omat suunnitelmat estävät Jumalan tahdon toteutumisen kohdallani.
Niinpä taas rukoilin, että Jumala opettaisi minua luottamaan Häneen enemmän, että Hän ottaisi pois omaan voimaan ja omiin suunnitelmiin turvaamisen. Vaarallinen rukous.
Palattuani joululomalta kotiin sairastuin flunssaan, eikä kuumeilu tuntunut millään hellittävän. Yhdistettynä jo syksyllä alkaaneeseen väsymykseen ja apaattisuuteen, jonka tähden olin saanut taistella saadakseni yhtään mitään tehdyksi, rupesi olo tuntumaan jo mahdottomalta. Suvussamme on paljon kilpirauhasen toimintahäiriöitä, joten osasin epäillä jotain sen suuntaista, ja verikoe sitten vahvisti epäilykseni todeksi. Apaattisuus siis selittyi sillä, mutta viikkokausia jatkunut kuume ei. Verikokeessa ei löytynyt mitään tulehdukseen viittaavaa, joten YTHS:n terveydenhoitaja totesi vain, että kyseessä täytyy olla jokin viruksen aiheuttama kuume, lepää, syö kunnolla ja odota. Lohdullista.
Lopulta sitten selvisi, että talossa, jossa asuin, on homevaurioita. Muistakin allergioista oireena on kohdallani kuumetta ja tukkoisuutta, joten allergialääkkeen myötä olo helpottui (vaikka kuume ei täysin kadonnutkaan). Oli tietysti helpottavaa myös tietää sairastelun syy, ekä ymmärtää miksi olin koko Joensuussa asumani ajan jatkuvasti ollut flunssassa. Samalla jouduin etsimään uutta asuntoa, mikä ei Joensuussa olekaan ihan helppo juttu. Opiskelija-asuntoa oli turha harkitakaan, kun valmistuminen häämöttää, enkä soluun olisi enää sopeutunutkaan - yksiöstähän on turha haaveilla jonottamatta vähintään vuotta. Jätin asuntoasian Jumalan käsiin, ja ehdoksi asetin, että saisin keskustasta tai läheltä parvekkeellisen yksiön, sillä toivoin pääseväni kesällä kasvattamaan jotain syötävää. Luonnollisesti laitoin hakemukset pariin vuokranvälitysyritykseen ja kaupungille.
Jonkin aikaa kului, eikä yrityksistä tai kaupungilta kuulunut mitään, vaikka kaikki ovat kertoneet saaneensa useita asuntotarjouksia niiden kautta. Puskapostista kuulin sitten keskustassa olevasta parvekkeellisesta, kohtuuhintaisesta yksiöstä. Sijainti oli ihanteellinen, ja se vaikutti muutenkin unelmien täyttymykseltä - ainoana haittana se, että asunto oli vapautumassa vasta toukokuun loppuvaiheilla. Hieman sen jälkeen kuulin seurakunnan kautta toisesta asunnosta: hieman keskustan ulkopuolella, rivitaloalueella sijaitsevasta rivitalon päätykaksiosta. Hinta ei ollut paljon kyseistä yksiötä korkeampi, ja asuntoon kuului lisäksi reilun kokoinen piha marjapensaineen. Asuntoon pääsin sitten muuttamaan jo huhtikuussa, vaikka vuokraa rupesin maksamaan vasta toukokuulta! Kiitollisuus Jumalan johdatusta kohtaan oli suuri, sillä mistään muusta ei voinut olla kyse. Ja asunto oli paljon parempi kuin uskalsin pyytäkään (näinhän ne vastaukset usein menevät!). Loppujen lopuksi en koskaan kuullut kaupungilta tai vuokranvälityksistä yhtään mitään.
Nyt uudessa asunnossa, poissa homeen keskeltä, elämä rupeaa vähitellen sujumaan normaalisti (ja ehkä erinäiset päässä pyörineet ajatukset päätyvät blogiinkin). Kilpirauhanenkin toimii taas niin kuin pitää, joten enää ei tarvitse taistella pienimmänkin asian tekemiseksi. Näin jälkikäteen kevättä katsoessa huomaan, miten avuton olin. Väsymys, epätoivo, jatkuva sairastelu ja oma saamattomuus turhauttivat suunnattomasti, ja olin hyvin lähellä masentumista. Se vaikutti myös hengelliseen elämääni, sillä aina en jaksanut edes rukoilla. Ilman solun ja seurakunnan rukoustukea en olisi keväästä selvinnyt. Kuitenkin Jumalan käsi lepäsi koko ajan ylläni, ja saamani rukousvastaukset ovat mahtavia.
Pyysin Jumalaa opettamaan luottamusta Häneen, ja sen Hän totisesti tekikin. Kun oma voima oli viety pois, itse tehdyt suunnitelmat kaadettu (tarkoituksenani oli valmistua jo toukokuussa, mutta eihän sairastellessa gradun tekemisestä tullut mitään) jäljelle jäi vain Jumala. En voinut enää luottaa itseeni, joten saatoin ainoastaan rukoilla Jumalaa johtamaan minua ja hoitamaan minua. Ja sen Hän tekeekin, ilomielin. Samalla sain jälleen kerran nähdä, että Jumalan suunnitelmat ovat monta kertaa omiani paremmat.
Näin voin lopuksi todeta vain yhden asian: Jumala todella on luottamuksen arvoinen.
