Tässä vanhempieni luona vieraillessa jatkoin joka kesäistä taisteluani rikkaruohojen kitkemiseksi kasvimaalta. Parin sateisen kesän ansiosta ruohokin on levinnyt terassin laattojen väliin niin tehokkaasti, että kohta voi sanoa menevänsä etuovesta pihanurmikolle. Kyllä luonto sitkeästi yrittää palauttaa sen kaaoksen, jota me ihmiset kovasti yritämme hallita.

Auringon paistaessa hiki rupesi virtaamaan nopeasti, ja mietin, miten turhauttavaa kitkeminen oikeastaan on. Laattojen välit ovat sen verran tiukkoja, ettei juuria saa kaivetuksi pois, joten tiesin jo ruohotupsuja ja voikukkia nyppiessäni, että ne kasvaisivat takaisin. No, ainakaan voikukat eivät pääse kukkimaan ja siementämään, ajattelin ja jatkoin työtä.

Erityisesti voikukkien kitkeminen on nimittäin tarkkaa työtä. Pelkkä lehtien kiskominen ei riitä, sillä voikukka leviää juuren kautta, ja maahan jäänyt juuren pala kasvaa viimeistään seuraavan vuonna uudeksi voikukaksi... Tarvitaan oikeanlainen, pitkä ja kapea lapio, jolla voikukat voidaan kaivaa ylös juurineen. Kukkimaan päästyään voikukat tunnetusti tuottavat satoja pieniä "laskuvarjoja", jotka lentävät ympäriinsä kasvattamaan uusia voikukkia.

Voikukka on ihan mukava katsella, kesän merkki, mutta eihän sitä kukaan silti halua puutarhaansa rikkaruohoilla täyttää. Rikkaruohot eivät tuota hedelmää, joten ei niistä mitään iloa ole. Päinvastoin, ne vain vievät ravinnon niiltä kasveilta ja hedelmiltä, joita on tarkoituskin kasvattaa.

Yrittäessäni kiskoa juuriakin pois, mietin miten samanlaista synnin kitkeminenkin on. Toisista synneistä on helppo päästä eroon, ne ovat kuin rikkaruoholajit, jotka voi kiskaista irti ja sillä selvä. Monet asiat tulevat kuitenkin elämäämme näyttäen varsin harmittomilta, keltaisilta kukilta. Mutta kun ne ovat kerran päässeet juurtumaan, ei niistä ole ollenkaan helppoa päästä eroon. Jokaisella on varmasti joku sellainen synti, niin syvälle piintynyt tapa tai riippuvuus, että vaikka kuinka yrittäisi kiskoa synnin kasvustoa pois, se pulpahtaa esiin aina vain uudestaan ja uudestaan. Pientä uskovaa rupee pian turhauttamaan, kun pian "vapautumisen" jälkeen on taas samassa koukussa. Silloin saattaa helposti ruveta kyselemään Jumalalta, onko missään enää mitään järkeä.

Näiden voikukka-syntien kitkemiseen tarvitaan kuitenkin enemmän kuin toisten. Vaaditaan oikeanlainen työkalu, jolla saadaan koko juurikin pois. Ja tarvitaan myös paljon kärsivällisyyttä, sillä joskus joku pieni juurenpala jää huomaamatta, ja silloin synti puikahtaa elämään uudestaan. Yksin emme tähän kitkemistyöhön pysty, siihen tarvitaan apua Jumalalta. Mutta ei toisaalta pidä odottaa, että Hän tekisi kaiken työn puolestamme! Se on koulu, jonka jouduin itse käymään läpi vaikeimman kautta. Jumala antaa kyllä työkalut, mutta meidän pitää itseä tarttua niihin ja ryhtyä kitkemään, eikä odottaa, että synti häviäisi itsestään.

Ollaan siis varovaisia, eikä päästetä viattomimmankaan näköisiä rikkaruohoja elämämme puutarhaan. Muistetaan myös kitkeä synnit ajoissa, etteivät ne pääsee valtamaan liikaa alaa, mutta ollaan myös kärsivällisiä, jos kitkeminen joskus vie aikaa enemmän kuin haluaisimme. Annetaan kaiken ravinnon mennä oikean hedelmän tuottamiseen!