Tiesitkö, että KANSALLISTAMINEN on kova sana tämän päivän lähetystyössä? Sana EI viittaa Suomen kansan mainostamiseen kaikkine herkkuineen (sisu, juhlamokka, Fazerin sininen), vaikka melkeinpä jokaisella vanhalla lähetyskentällä löytyy kansallisia, jotka odottavat tällaisia tuliaisina.

Kansallistaminen liittyy siihen, että työ jota teemme "lähetysmaassa" jatkuu kansallisten käsissä huolimatta siitä olemmeko enää paikalla vai emme. Heille on siis syntynyt näky asiasta ja halu tehdä sitä työtä. Siinä nyt sana "kansallistaminen" kaikessa yksinkertaisuudessa. Ehkä nyt pohdit, miten ihmeessä toi otsikko sopii tähän aiheeseen… Hyvä kysymys! Määpä kerron:

Olipa kerran lähetti, joka lähti lähetysmaahan. Hän opiskeli kieltä, kulttuuria, tutustui uusiin makuelämyksiin ja kaikin puolin pyrki asettumaan siihen maahan. Vuodet meni nopeasti ja hänen työnsä menestyi. Ihmisiä tuli uskoon, seurakuntia perustettiin ja kaikki tuntui sujuvan hyvin. Työtovereista ja seurakuntaväestä tuli hänen läheisimpiä ystäviään. Muuta elämää ei oikeastaan ollut: hän oli niin antautunut palvelemistyöhönsä, että se oli hänen ainoa yhteisönsä, jossa hän vietti kaiken aikansa. Hän oli iloinen ja koki mielekkyyttä siinä paikassa missä hän oli. Sitten tuli se sana: "kansallistaminen". Ekan kerran lähetti kuuli sanan lausuttavan lähettipäivillä. Hän alkoi miettimään sitä, mitä sana mahtoi merkitä. Pikku hiljaa valkeni karu realiteetti: hänen tulisi alkaa irrottautua aloittamastaan työstä ja samanaikaisesti varmistaa, että työ jatkuu hänen lähdettyään. MUTTA miten hän voisi ikinä irrottautua siitä ainoasta yhteisöstä, joka oli pitänyt hänestä niin hyvää huolta ja kantanut häntä kaikki ne vuodet kentällä?? Ei ikinä!

Kansallistaminen. 

Se ei ole kovin imarteleva sana tarinani päähenkilölle. Miksi? Näen pääasiassa kaksi  syytä miksi kansallistaminen ei maistu (ja ne ovat täysin luonnolliset):

1. Näky: jos sulla on sydämessä näky, jonka puolesta olet tehnyt vuosia töitä, kokenut voittoja ja masennusaaltoja, hikee ja kyyneleitä, yms. niin ei se vaan ole helppoa jättää työrukkaset muille ja päästää irti.

2. Maassa oleva yhteisö: liian usein käy niin, että ainoa kosketus lähetillä on maahan on se yhteisö jonka kanssa työskentelee. He ovat ystäviä, työtovereita, iso veljiä/siskoja, neuvonantajia, yms. Jos ei ole muuta yhteisöä työ-yhteisön ulkopuolella, niin on melko mahdotonta irrottaa itseä siitä (ja silloin heidän on mahdotonta ottaa koko vastuuta työstä). 

Moni lähetti saattaa jäädä pyörimään omalle työalueelleen vielä kauan sen jälkeen, kun olisi pitänyt jättää työ kansallisille.

Joten:

Näky täytyy olla, mutta ei minua varten vaan toisia varten. Vaikka et vielä olisikaan lähetyskentällä (tai koskaan sinne lähtisikään) niin on hyvä pohtia, palveletko Jumalaa toteuttaaksesi itseäsi, vai pystyisitkö koko ajan samalla rohkaisemaan ja antamaan tilaa uusille ihmisille? Tämä loppukädessä kilpistyy meidän luottamukseen Jumalan suhteen: Vaikka annan toisille tilaa palvella niin luotanko, että minäkin saan kokea edelleen itseni tarpeelliseksi enkä jää sivuun?

Ystävät, perhe ja suku. Pitkäaikainen lähetti joutuu jättämään heidät kaikki taakseen lähtiessään palvelemaan toiseen maahan. Varsin rankka haaste on siis jälleen uudessa maassa, kun on lopulta saanut uusia läheisiä ihmissuhteita solmittua, jättää heidät uudelleen ja aloittaa alusta. Voisitko sinä olla aktiivinen ja pitää yhteyttä ja ystävyyttä kaukanakin olevan lähetin kanssa?

Kun mää tarvitsen… hankala myöntää, mutta koska olemme ihmisiä, niin ei meistä kukaan yllä Jumalan tasolle palvelussa – niin että palvelisimme täysin pyyteettömästi agape-rakkaudella. Jeesus antoi itsensä ristillä odottamatta meiltä mitään. Mekin tarvitsemme. Ja seurakunnan salaisuus on sekä paikallis- että maailmanlaajuisella tasolla se, että olemme riippuvaisia toinen toisistamme. Silti tämä adventtiaika haastaa miettimään, miten voisin enemmän palvella ja antaa niin, etten odota mitään vastalahjaksi?